Eräelämää ja elektroniikkaa – muuttuva metsästysteknologia

 

”Jotenkin amerikkalaiset keksinnöt tänne uppoo hyvin”, toteaa erätarvikekauppias suomalaisten metsästäjien varusteluinnostuksesta. Joidenkin mielestä suomalaisesta metsästäjästä onkin tullut elektroniikan orja, joka autossa istuen seuraa kännykkänsä karttapohjalta koiransa GPS-pannan välittämiä tietoja koiran liikkeistä. Koiran kuvaama video kertoo mitä koira metsässä haukkui, ja riistakameran lähettämistä kuvista voi tarkistaa millaisia vieraita ruokintapaikalla käy. Etäisyysmittarit ja valovoimaiset tähtäinkiikarit helpottavat riistalaukauksia, ja jos haavakoita kuitenkin sattuu tulemaan, ne löytyvät lämpökameran avulla. Houkutus- ja luolapyyntiinkin on tarjolla omat elektroniset apuvälineensä. Suunnistamista helpottavat GPS-paikantimet, ja jahtiporukan yhteydenpito hoituu VHF-puhelimilla. Saalishirvet saadaan metsästä ihmisten ilmoille näppärästi mönkijöillä.

Erävarusteiden huima kehitys on ulottunut myös vaatetukseen ja jalkineisiin. Perinteisten nahan, puuvillan ja villan tilalle ovat tulleet monenlaiset tekniset kankaat, hengittävät ja vedenpitävät. Kumisaappaat ovat vaihtuneet vaelluskenkiin. Akkusähkö pitää takit, käsineet ja jalkineet lämpiminä. Kerrospukeutuminen on jo normi ja goretex-vaatteet löytyvät kaikilta, paitsi sitkeimmiltä vanhan sarkapuvun käyttäjiltä.

 

Tärkein positiivinen puoli on turvallisuus, sekä oma että koiran: kadonnut tai loukkaantunut koira löytyy paikantimen avulla, ja myös ihmisellä eksymisen vaara tuntemattomammassa maastossa on pienempi nykytekniikan ollessa lähellä. Toisaalta akun loppuessa, signaalin kadotessa tai kosteuden vahingoittaessa laitetta ollaankin sitten pulassa – oma paikantaju ja suunnistuskyky pitäisi kuitenkin säilyttää. Toiset kokevat tekniikan vievän pois rauhassa luonnossa olemisen nautintoa ja sen kokemisen elämystä. Useimmissa metsästysseuroissa tekniikka on kuitenkin ihan tätä päivää. Nuorempi väki saattaa toimia innovaattoreina, mutta harva vanhempikaan metsästäjä tyystin kieltäytyy apuvälineiden käytöstä.

 

”Myöhemmin on tullut uutta tekniikkaa hirvenmetsästykseen, alkuun olivat pannat koirille ja koiramiehelle vastaanotin jolla voitiin suuntia koiran suunta ja arvioida matkaakin koiraan. Sitten tulivat edistyneemmät laitteet kännyköiden myötä. Nyt kuultiin oliko koira haukkumassa hirveä. Sitten viimeisimmät keksinnöt, jossa koiraa voi seurata karttapohjalta kännykällä, nähdään paikka, kulkunopeus ja haukkuuko koira. Paras juttu mikä sattui v. 2010 hirvijahdissa. Porukka oli tauolla metsäautotiellä. Porukan luo ajoi koiramies, joka katsoi kännykkäänsä ja sanoi, että hirvi ja koira tulee porukan vierestä tielle n. 100:n metrin päässä. Ja hän ilmoitti milloin hirvi tulee tielle ja hirvi tosiaan ilmaantui koira perässään tielle ja ylitti sen. Aikamoista kehitystä sitten ketjuajon.”

Erityisesti hirvijahdissa yhteydenpito radiopuhelimilla on korvannut merkkilaukausten ampumisen, ja nykyään saatetaan vitsailla, että radioton passissa istuja voidaan unohtaa metsään. Kuuloaan voi säästää laukausten ääniltä kuulevilla korvasuojilla, jotka voimistavat pienet rasahdukset metsässä, mutta katkaisevat laukausten äänet. Erilaiset vaatteisiin ja varusteisiin liittyvät pohdinnat ja uusien pyyntimenetelmien kokeilu ovat monelle nykymetsästäjälle tärkeä osa harrastusta.

 

Riistakannan hoito on tärkeä osa metsästystä. Liiketunnistimella varustetut riistakamerat tallentavat ruokintapaikalla vierailijat, ja infrapunasalama varmistaa tunnistettavan kuvan eläintä säikyttämättä. Osa metsästäjistä pitää tarpeettomana tarkkaa tietoa ruokintapaikan vierailuajoista, mutta kannan seurannan ja riistanhoidon näkökulmasta kameroista on paljon iloa.

 

Kuljetus ja käsittely ovat parantuneet roimasti. Jos hirvi aiemmin nyljettiin ja paloiteltiin metsässä tai jonkun vanhassa navetassa, löytyy moderneista lahtivajoista sähkönosturit, kylmiöt, lihamyllyt ja vakuumipussituslaitteet. Tilat ovat helposti pestävissä ja hygieeniset.

 

 

Osa moderneista erävarusteista on varmasti hyödyllisiä ja jahtiturvallisuutta ja -mukavuutta lisääviä osan ollessa lähinnä turhakkeita. Yliampumisen vaarakin on monen mielestä olemassa. Jos käytetään esimerkiksi naamioitumistelttaa ja houkutuslintuja, saatetaan saada vaikkapa muuttomatkalla olevat hanhet oikein parvena paikalle. Jos silloin ampuu kahden tai kolmen sijaan kymmeniä hanhia, tekniikkaa on selvästi käytetty väärin. Pääosin suomalaisten metsästäjien moraali on kuitenkin varsin korkea, eikä kyseenalaisin tai laittomin välinein pyydettyä riistaa tai sen pyytäjää harrastajapiireissä suuremmin arvosteta.

”Pääsääntösesti meillä on aika syvällä metsästyskulttuurissa kuitenkin tää perinteinen metsästys sillä tavalla, että vaikka näitä apuvälineitä on ja niitä käytetään, niin se käyttö on otettu suurimmalta osalta kuitenkin tukemaan sitä perinteistä harrastusta, ehkä hivenen helpottamaankin. No joskus se hilpeyttä saattaa jossain kaveriporukassa herättää, jos kaverilla on etäisyysmittarit ja kaikki mahollinen elektroniikka mukana. Että se saattaa vähän naurattaa sitte muita, että mitä se niillä oikein tekee ja mihin tarvitsee.”

Kaikki metsästäjät eivät varusteuutuuksista kuitenkaan innostu:

”Kyllä on semmosia metsästäjiä edelleen, jotka luopuu kaikesta näistä roinista ja palaa ihan perusmetsästykseen, että on kumisaappaat, haulikko ja mennään koiran kanssa metsään. Ei muuta tarvita.”

 

 

Metsästäviä naisia

 

Naiset ovat metsästäjistä edelleen vähemmistö, mutta määrä on kasvamaan päin. Vuonna 2011 metsästyskortti löytyi lähes 312 000 henkilöltä, ja metsästäviä naisia oli 18 000, noin viisi prosenttia metsästäjäkunnasta.

Metsästävistä naisista monet ovat puolison mukaan innostamia, jos kohta taustalla on kyllä saattanut vaikuttaa myös metsästävä isä tai nuorimmilla äitikin. Naismetsästäjien kokemista ennakkoluuloista kuulee edelleen yleisesti, ”että menee miehiltä viimeinenkin vapaus, jos akat rupee mettällä kulkee”. Miehisen harrastuksen parissa pärjääminen vaatii asioiden tekemistä kunnolla, ja naiset kokevatkin toisten naisten olevan huolellisia ja taitavia ampujia. Metsästysseuroihin pääsemisessä on kuitenkin ongelmia paitsi naisilla, myös nuoremmalla väellä sukupuolesta riippumatta.

Naismetsästäjille järjestetään myös omia tapahtumia. Viikonlopun mittaiseen naisten hirvijahtiin sisältyy majoitus ruokineen, ja esimerkiksi Ellit erätulilla -tapahtumaan kokoontuu reilut parikymmentä naista eri puolilta Suomea. Moni palaa seuraavanakin vuonna: tapahtuman järjestäjä Mari Skogberg kertoo tykkäävänsä hirveästi, kun edellisenä vuonna ajoon ensi kertaa lähteneet palaavat seuraavana vuonna hirvimerkin kanssa ampujaksi.

”Sopii niin naisille kuin miehille tää harrastus, että siellä pääsee irti siitä kaikesta muusta, arjesta. Varsinkin peuran kyttäyskopissa mä olen joskus istunu kahdeksan tuntia kahdenkymmenen asteen pakkasessa, ja vaikka on tullu peuroja, niin en oo ampunu, kun olen katellu vaan. Että olen saanu olla rauhassa, kukaan ei oo huutanu, että äiti tuo sitä, äiti tee tätä.”